Kun kaikki ei mene nappiin

Syksyn kolmannella leirillä ollessani en ole ikuisena pessimistinä oikein inspiroitunut kirjoittamaan tavallista kirjoitusta hyvistä kuulumisistani ja pelkistä aurinkoisista päivistä. Tällä kertaa keskityn niihin huonoimpiin hetkiin. Lepopäivänä tapoinkin aikaa kyhäten kokoelmavideota parhaista epäonnistumisistani, jotka kovalevylleni vuosien varrella on kertynyt. Jaa miten niin parhaista? Niille on hemmetin hauska nauraa jälkikäteen.

Alppihiihto on todella epävarma laji. Saatat olla laskemassa elämäsi laskua, kun yhtäkkiä kilpailu onkin ohi. Saksan Stefan Luitz oli laskemassa Sochin olympialaisten suurpujottelussa ensimmäisen kierroksen toiseksi nopeinta aikaa, kun suksi lipsahti epähuomiossa viimeisen kepin väärälle puolelle. Miksi? Englanniksi vastaus kuuluisi: "Shit happens." Muita syitä ei tarvita.

Luitzin otteet videon kohdasta 1:40.

Alppihiihdossa ero voittajan ja keskeyttäneen kilpailijan välillä on hiuksenhieno. Voittaja on aina voittonsa ansainnut, mutten tiedä voidaanko aina sanoa parhaan voittaneen? Tämän vuoksi arvostan maailmancupia arvokisoja enemmän. Lajissa, jossa koska vain voi tapahtua mitä vain, paremmuus vain määritellään mielestäni paremmin kahdeksan kuin yhden kilpailun perusteella.

Koska laji on todella henkinen, on pettymyksistä toipuminen alppihiihtäjälle pakollinen taito. Pettymyksiä tulee kuitenkin varmasti jokaiselle laskijalle enemmän kuin onnistumisia. Jo FIS:n rankingpisteiden laskutapa kertoo sen. Lajikohtaiset pisteet määräytyvät ainoastaan kauden kahden parhaan tuloksen perusteella, kun esimerkiksi minulla pujottelukilpailuja tuli viime kaudella 22 kappaletta. Parhaimmillaan laskin peräkkäiset neljä pujottelukilpailua ulos. Koko homma tuntui toivottomalta ja viimeisissä kilpailuissa keräsin itseni ajatuksella, ettei seuraava kilpailu voi enää mennä edellistä huonommin. Tällaisen pettymysputken aikana käyty henkinen taistelu on opettavaisimpia asioita koko lajissa. Lopulta putki loppuikin parhaassa mahdollisessa paikassa nuorten MM-pujottelussa. Kaikki taakka olikin kerralla poissa harteilta ja onnistuminen tuntui sata kertaa tavallista paremmalta.

Meikäläisen lasku kohdasta 17:10

Jokaiseen kilpailuun on kyettävä lähtemään puhtaalta pöydältä. Seuraava onnistuminen saattaa tulla seuraavassa kilpailussa tai ensi kaudella. Ainoa, mitä sen eteen itse voi tehdä, on antaa parhaansa radalla ja katsoa mihin se riittää. Suomalaisurheilijoita haukutaan tästä kliseestä ja siitä, ettei "uskalleta voittaa". Tiedän kuitenkin olevani radalla aina yksin enkä ikinä tarkalleen tiedä, mitä voittoon vaaditaan. Siispä laitan suksen leikkaamaan ja toivon parasta.







Hieman voisin kuitenkin kertoa vielä tämänhetkisistä kuulumisistani. Leiri on lopuillaan ja se on kulunut jälleen tiukasti pujottelun merkeissä. Kelit ovat olleet jälleen uskomattoman hyvät. Tunnelmaa on kuitenkin laimentanut kaksi päivää pilannut flunssa ja lentopallossa vääntynyt pikkusormi. Laskussa voi jo huomata syksyn aikana tapahtunutta kehitystä ja Fischeriltä tulleet uudet välineet toimivat erinomaisesti.

Saas-Fee ei ole ruma paikka

Loppuun vielä pientä todistusaineistoa siitä, mitä kolmessa vuodessa on saatu aikaan. Rinne ei ole ihan helpoimmasta ja loivimmasta päästä...